<<
paluu
Ratkes 3/96
SATEENVARJON ALLA -
professori Elam Nunnallyn haastattelu
Tapio Malinen ja työryhmä
Professori Elam Nunnally on usean vuoden ajan kouluttanut
ja konsultoinut Porvoossa paikallisia työntekijöitä
ratkaisukeskeisessä terapiassa. Tänä vuonna
työskentelimme 3.6. jälleen hänen johdollaan
parin haastavan asiakastapauksen parissa. Intensiivisen työpäivän
jälkeen päätimme haastatella häntä
niistä teoreettisista ja käytännöllisistä
kysymyksistä, jotka meitä tällä hetkellä
kiinnostavat. Tapaamistamme varten olin lukenut uudestaan
keväällä -87 tehdyn Perheterapia-lehden haastattelun
(Perheterapia 2/88), jossa Elam kertoo työskentelevänsä
Brief Family Therapy Centerissä Milwaukeessa ja vastailee
kysymyksiin ratkaisukeskeisen työtavan olemuksesta ja
niistä tuulista, joita BFTC:ssä tuolloin puhalsi.
Sittemmin hän on irtaantunut yhdessä Steve de Shazerin
ja Insoo Kim Bergin kanssa v.-79 perustamastaan työyhteisöstä
ja tehnyt pitkään töitä yliopiston opettajana
ja vapaana kouluttajana.
Artikkelin siivittämänä aloitin haastattelun
tekemällä toisen istunnon alussa usein
kuullun vakiokysymyksen:
Mikä on erilaista? Nykyisessä työtavassasi ja
erityisesti ratkaisukeskeisessä
ajattelutavassa noihin aikoihin verrattuna?
Työskentelen yhä paljolti samalla lailla kuin yhdeksän
vuotta sitten. Mutta olen
myös havainnut ja tiedostanut asioita, joita en vielä
silloin tiennyt. Eräs on se,
että on olemassa vain vähän ratkaisukeskeisen työtavan
kaltaisia lähestymistapoja,
joissa voidaan niin laajasti käyttää hyväksi
toisten viitekehysten ideoita ja taitoja. Tämä johtuu
siitä että meidän
peruslähtökohtamme on yksinkertaisesti poikkeuksien
etsiminen, niiden tukeminen ja
luominen. Tähän voi käyttää ideoita ja
työtapoja esim. hahmoterapiasta,
kognitiivisesta terapiasta jne., mikäli ne vain ovat
työskentelymme kannalta hyödyllisiä. Minun ei tarvitse
muuttaa viitekehystäni esim.
strukturaaliseksi, vaikka käyttäisin paljon sieltä
tulleita ajatuksia. Tätä en
oivaltanut vielä v.-87. Nykyisin voin käyttää
tekniikoita psykodraamasta tai muista
lähestymistavoista ja ajatella silti
ratkaisukeskeisesti tulevaisuuden tavoitteista, poikkeuksista
jne.
Tiedän vain pari muuta lähestymistapaa, joissa voi
käyttää yhtä laajalti, ikään kuin
sateenvarjon alla, menetelmiä toisista työtavoista.
Eräs on ns. tehtäväkeskeinen
sosiaalityö (task-oriented socialwork). Useat muut lähestymistavat
toimivat vain
tiettyjen asiakkaiden ja ongelmien kanssa.
Esim. strukturaalista perheterapiaa - vaikka opiskelijoidemme
on opiskeltava myös
sitä - on vaikeaa soveltaa yksilöllisiin tai parisuhteen
ongelmiin. Yhdeksän vuotta
sitten en oivaltanut, että ratkaisukeskeisyydestä kehittyisi
tällainen ns.
sateenvarjolähestymistapa. Nyt tiedän sen. Ja tämä
on aikaisempaan verrattuna
erilaista.
Toinen asia, josta olen tällä hetkellä enemmän
tietoinen, on haastattelun
interventioluonne. Tavallisesti käsitämme interventioksi
vain viestin, joka annetaan
asiakkaille työryhmäneuvottelun jälkeen. Interventiota
on kuitenkin kaikki, mikä
liittyy terapeuttiseen keskusteluun. Tämä ei ole mikään
uusi ajatus, mutta
työskentelimme monta vuotta luullen että varsinainen
interventio tapahtuu vasta
taukoneuvottelun jälkeen. Nyt tiedämme että se
on vain yksi istunnon aikana
tehdyistä interventioista. Kaikki mitä terapeutti tekee
ennen taukoa on myös
interventiota ja vaikuttaa usein voimakkaamminkin kuin se, mitä
asiakkaalle sanotaan
tauon jälkeen.
Eve Lipchik auttoi meitä ymmärtämään
tämän. Hän ei milloinkaan uskonut (nauraa),
että vaikuttava asia olisi pelkästään konsultaatiotauon
jälkeen annettu viesti.
Onko kaikki, mitä terapeutti tekee tai jättää
tekemättä, interventiota?
Kyllä. Ja on tiettyjä haastatteluun liittyviä
asioita, jotka ovat terapeuttisesti
hyvin merkittäviä. Näitä ovat esim. muutosten
ja tavoitteiden korostaminen. Sen
sijaan että tutkisimme yksityiskohtaisesti ongelmaa syvemmältä
ja syvemmältä,
kiinnitämmekin huomiomme poikkeuksiin ja tavoitteisiin. Tämä
on erittäin
terapeuttista. Myöhemmissä istunnoissa keskitymme sitten
siihen, mikä on muuttunut
ja miten asiakas on saanut muutoksen aikaan. Vuonna -87 emme -
ehkä Eveä
lukuunottamatta - olleet tietoisia, miten tärkeä itse
haastattelu interventiona on.
On mielenkiintoista havaita, että meillä täällä
Suomessa järjestetään kesällä iso
kongressi, jossa ratkaisukeskeisyys ja NLP kohtaavat. Myös
psykodraaman piirissä on
alettu käyttää ratkaisukeskeistä työtapaa,
jota mm. australialainen Anthony Williams
on maahamme tuonut. Miten paljon itse yhdistelet tekniikoita eri
lähestymistavoista?
Aika paljon, ja käyttäessäni niitä olen silti
ratkaisukeskeinen terapeutti. Saatan
esim. soveltaa hahmoterapeuttisia tekniikoita ja strukturaalista
asennoitumista, kun
on tärkeää vetää rajoja aikuisten tai
avioparin ja lasten systeemien välille. Mutta
mennäkseni edelleen siihen mistä aloitimme, ymmärrän
myös nykyisin paremmin sen,
että ihmiset tarvitsevat joskus aikaa puhuakseen ongelmistaan
ja tullakseen
kuulluiksi. Välillä ratkaisukeskeiset terapeutit vaativat
asiakkaitaan puhumaan
poikkeuksista ja tavoitteista ennen kuin nämä ovat siihen
todella valmiit. Ei ole
harvinaista että tarvitaan parikin istuntoa jotta päästäisiin
määrittelemään tavoite
ja käsittelemään poikkeuksia etenkin sellaisten
ihmisten kohdalla, jotka ovat
kokeneet todella kovia ja tarvitsevat mahdollisuuden puhua siitä
ja tulla
kuulluiksi. Opimme ongelmien kuuntelun koulutuksessamme, mutta
unohdimme sen matkan
varrella metsästäessämme liian innokkaasti poikkeuksia
ja tavoitteita. Tässä
suhteessa olemme kenties olleet hieman röyhkeitä tai,
olisiko parempi sanoa,
naiiveja. On oltava kärsivällinen itseä ja asiakkaita
kohtaan, jotta emme toimisi
väkivaltaisesti.
Tämä muistuttaa minua keskustelusta tunteiden asemasta
ratkaisukeskeisessä
terapiassa. Joskus kuulee tätä työtapaa mainittavan
tunteettomaksi terapiaksi, jossa
ollaan vain kiinnostuneita kognitiosta ja käyttäytymisestä.
Työskenneltyäni sinun kanssasi olen havainnut, että
annat aika paljon tilaa myös
asiakkaiden tunteille. Voisitko sanoa tästä jotain?
Aika paljon riippuu tilanteesta. Jos esim. avioparin terapiassa
jomman kumman on
purettava paljon vihaansa, en erityisemmin haluaisi olla paikalla
(nauraa), mutta
jos siihen on todella suuri tarve yritän ymmärtää
ja kuunnella. Oleellista on
kuitenkin se, että emme korosta - niin kuin esim.
-70-luvulla - sitä että tunteet olisi kaikki tavalla
tai toisella ”saatava ulos”.
Joskus se voi olla terveellistä, mutta useimmiten ei. On
parempi edetä tasaisemmin
ja auttaa ihmisiä löytämään poikkeuksia
ja käyttämään oppimaansa vihjeinä
ratkaisuille. Kokemukseni mukaan tällainen on jotenkin yksinkertaisempaa.
Jos
jostain syystä haluan todella ilmaista tunteitani voin mennä
vaikkapa psykodraamaan.
Ihmiset haluavat terapialta usein aika yksinkertaisia asioita,
kuten esim. tulla
paremmin toimeen avioparina tai että perheen teini-ikäinen
lakkaisi ryyppäämästä ja
alkaisi opiskella jne. He eivät ensisijaisesti pyydä
terapeuttia ymmärtämään kaikkea
heidän elämänkokemuksestaan tai tunteistaan.
Tai menneiden elämien kokemuksista?
Tai monien aikaisempien elämien kokemuksista (nauraa). Tätä
he eivät todellakaan
pyydä. Tietysti siitä saattaisi olla hyötyäkin,
mutta yleensä asiakkaat tyytyvät
vähempään. Usein heillä on jokin ajankohtainen
ja tuskallinen pulma - esim.
masennus, ahdistus, vaikeudet lasten kanssa jne. - johon he haluavat
muutosta. On
toki hyödyllistä ilmaista tunteita, mutta ratkaistaksemme
ongelmat, joita asiakkaat
meille tuovat, emme tarvitse niin paljon tunteiden läpityöskentelyä.
Tunneilmaisu
voi tietysti myös johtaa ratkaisuun, mutta siihen kuluu yleensä
paljon aikaa ja se
on vähemmän suora tapa.
Suomessa on keskusteltu ns. pitkien ja lyhyiden terapioiden paremmuudesta
ja
suhteista. Joskus kuulee väitettävän, että
ratkaisukeskeinen terapia on kyllä ihan
OK, mutta vain ns. tavallisten ja pienempien ongelmien hoidossa.
Kun
lyhytterapioilla ei onnistuta ns. vaikeimpien ongelmien ratkaisuissa,
on siirryttävä
pitempiin terapioihin, jotka omasta mielestään tarjoavat
perusteellisempaa, ihmisen
persoonallisuuden rakenteita muuttavaa hoitoa. Mitä mieltä
olet tästä?
Eräs asia, jonka olen tiedostanut vuosien varrella on se,
että ratkaisukeskeinen
terapia ei välttämättä aina ole lyhyttä.
Se voi olla kestoltaan joskus lyhyttä
joskus keskipitkää ja joskus pitkää, mutta
siitä
huolimatta se pysyy aina ratkaisukeskeisenä. Kukaan ei sano
että ratkaisukeskeisen
terapian pitäisi olla pelkästään lyhyttä.
Kokemuksesta tiedämme, että pääosin näin
on. Minulla on kuitenkin asiakkaita, joiden kanssa teen töitä
vuosikausia, sillä he
tarvitsevat tapaamisia pitkänkin
ajan puitteissa aina silloin tällöin.
Miten olisi hyvä työskennellä, jos 2-3 istunnon
jälkeen ei ole havaittavissa
muutoksia?
Jos mitään ei tapahdu - asiakkaat eivät näe
mitään poikkeuksia tai niitä ei kyetä
tuottamaan - on hyvä pitää istunto työryhmän
kanssa tai pyytää mukaan parikseen
toista terapeuttia tai tehdä jotain erilaista ja havainnoida,
mitä lukkiutuneessa
tilanteessa tapahtuu. Toinen tapa on aloittaa alusta: emme ehkä
ole ymmärtäneet,
mistä ongelmassa todella on kyse tai tavoitteet ovat olleet
liian epämääräiset tai
suuret.
Alussa kysyttiin, mitä yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut.
Haluaisin kysyä, mitä
seuraavien yhdeksän aikana tulee tapahtumaan.
Voin ainoastaan kertoa, mitä haluaisin että tapahtuisi.
Toivon että yhä useampi
ratkaisukeskeisesti työskentelevä terapeutti oivaltaisi,
mitä olen edellä sanonut;
että ratkaisukeskeisesti voi työskennellä, vaikka
tarvittaisiin pitempikestoistakin
terapiaa tai olisi hyödyllistä käyttää
toisista lähestymistavoista lainattuja
menetelmiä. Pitkäkestoista työskentelyä ei
tarvitse hävetä.
Ns. narratiivisessa työotavassa tapahtuu Norjassa, Australiassa
ja USA:ssa
monenlaista. Olen kuitenkin taipuvainen näkemään
sen menetelmät pikemminkin
yksittäisinä tekniikkoina kuin yhtenäisenä
lähestymistapana. Haluaisin itsekin oppia
paremmin kertomaan tarinoita ja käyttämään
metaforia, mutta tekisin sen vain
auttaakseni ihmisiä luomaan ja löytämään
poikkeuksia, jotta he saisivat tietoa, mitä
tulisi tehdä tavoitteen saavuttamiseksi.
Mitä muuta tällä hetkellä tapahtuu? No, paljon
puhutaan dekonstruktionismista, mutta
en ole ollut kovinkaan kiinnostunut siitä ja en tiedä
siitä paljoakaan. Tiedättekö
te?
Suomessa näyttää NLP olevan tällä hetkellä
suosiossa. USA:ssa siitä ei enää kovin
paljon puhuta. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme olisi
siitä hyötyneet. Esim. kun
pyydän asiakasta kuvailemaan tulevaisuuttaan ja hän
tuijottaa vain tyhjin silmin
eteensä, saatan sanoa:”Oletetaan, että soitat
minulle parin kuukauden päästä ja
kerrot ettet enää tarvitse terapiaa. Millaista elämäsi
silloin on?” Eli siirrytään
visuaalisesta miellejärjestelmästä auditiiviseen.
Ideahan tulee NLP:stä. Olen myös
varovainen sen suhteen, mitä ankkuroin ja mitä en, jotta
en estä asiakkaita
tekemästä sitä mitä he todella haluavat. NLP
opettaa meitä myös käyttämään kieltä
taiten niin että ehdottaessani jotain todella ehdotan sitä,
enkä jotain muuta.
Suomessa on NLP-piireissä tekeillä aika laajaa tutkimusta
nimenomaan kielestä ja sen
käytöstä.
Luulen että se on hyödyllistä, mutta korostaisin,
että kyseessä on vain eräs
näkökulma autettaessa ihmisiä ratkomaan ongelmia.
Bandler ja Grinder näkivät NLP:n
laajana lähestymistapana, joka mielestäni ei kuitenkaan
ole säilynyt sellaisenaan,
vaan on muuntunut yksittäisiksi
taidoiksi tai tekniikoiksi. Mutta ehkäpä teillä
Suomessa asiantila on erilainen?
Onko olemassa ongelmia, joita ei ole hyvä ratkoa ratkaisukeskeisesti?
En oikein tiedä, onko vain niin, että minulla ei joskus
ole tarpeeksi tietoa
tietyltä osa-alueelta, vai olisiko lähestymistapani
jossain tapauksessa todella
kontraindusoitu. Ratkaisukeskeisen terapiamallin lisäksi
tarvitsemme luonnollisesti
myös paljon tietoa erilaisista ongelmista ja niistä
elämäntilanteista, jotka niihin liittyvät. Jos
työskentelen esim. lapsiin
kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön parissa,
tarvitsen tietoa
kehityspsykologiasta ja siitä miten eri ikäiset lapset
reagoivat.
En todellakaan osaa sanoa, onko asioita joita ei olisi hyvä
työstää
ratkaisukeskeisesti, mikäli meillä vain on tarpeeksi
tietoa ko. elämänalueelta ja
toimimme terapeutteina kunnioittaen asiakkaittemme tarpeita ja
mahdollisuuksia.
Eräs asia vielä. Ja olen huomannut että tätä
on jostain syystä vaikeaa opettaa
opiskelijoillemme. Kun tavoite on selvitetty ja asiakas pystyy
kertomaan, mistä hän
tietää saavuttaneensa sen, on tärkeää
jatkaa kyselemällä, mitä hyötyä hänelle
tavoitteesta olisi. Tästä on ollut monesti äärettömästi
apua. On hyvä kysyä, mitä
asiakas saisi saavutettuaan tavoitteensa. Eräässä
toisessa haastattelussa minulta
tiedusteltiin, mitä sanoisin, jos anorektinen tyttö
kertoisi ainoaksi tavoitteekseen
olla laiha eikä mitään muuta. Kysyisin tietysti,
mitä hän saavuttaisi olemalla laiha
ja
viehättävä. Kenelle hän erityisesti haluaisi
olla viehättävä? Ja pitäisikö tämä
henkilö häntä nykyisin viehättävämpänä
kuin esim. kolme kuukautta sitten? Minulla
oli tapaus, jossa äiti halusi terveen, 10-vuotiaan poikansa
syövän lautasensa aina
tyhjäksi ja tavoite oli saavutettu jos ja vain jos näin
tapahtuisi. Kysyimme äidiltä, mitä hyötyä
tavoitteesta olisi. Hän vastasi tietysti,
että silloin pojasta kasvaisi terve ja vahva. Kysyimme edelleen,
olisiko OK, mikäli
auttaisimme häntä kasvattamaan pojasta sellaisen. Äiti
vastasi myöntävästi ja olimme
saaneet sopimuksen aikaan. En tiedä
käyttävätkö kollegani USA:ssa tätä
kysymystä niin paljon kuin minä, mutta olen
havainnut sen todella hyödylliseksi. Kun aviopari on esim.
eri mieltä siitä, miten
he haluaisivat viettää kesälomansa, on hyvä
kysyä, mitä nainen saisi lomailemalla
meren rannalla ja mitä mies lomasta vuoristossa. Vastausten
jälkeen voi olla
mahdollista löytää kompromissi. Usein näin
tapahtuu, kunhan aluksi ollaan kartoitettu osapuolten omista tavoitteistaan
saama
hyöty.
Elam, olet 73-vuotias ja kierrät edelleen ahkerasti maita
ja mantuja, opetat ja teet
kirjallista työtä. Mikä on jaksamisesi salaisuus?
Ehkäpä se, että teen sitä mistä pidän.
Jos en eräänä päivänä pitäisi
tekemisistäni,
siirtyisin ehkä eläkkeelle ja tekisin jotain, mistä
pidän. Kun toisaalta kysyn
itseltäni, mitä tekisin jos siirtyisin eläkkeelle,
niin vastaus on: samaa kuin
nytkin. Kirjoittaisin, opettaisin ja tekisin konsultaatiota.
Ehkäpä minulla olisi myös enemmän aikaa matkustella
ja vierailla lasteni ja
lastenlasteni luona. Mutta tätä voin tehdä riittävästi
nykyisinkin.
Saat siis voimasi tekemällä asioita, joista pidät.
Kyllä.
Terapiatyö saattaa välillä olla aika kuormittavaa.
Miten itse vältät rasittamasta
itseäsi liikaa?
En ole vuosiin tehnyt täysipäiväisesti terapiatyötä.
Jos työskentelisin päivittäin
amerikkalaisessa terapiatoimistossa, missä kaikki pyörii
vakuutusten ympärillä, en
tiedä miten kauan jaksaisin. Mielestäni ratkaisukeskeisyys
auttaa paljon, sillä se
on tehokas ja toimiva menetelmä useimmissa
tapauksissa. Uskon että monet terapeutit kokevat sen myös
vähemmän rasittavana,
koska siinä ei tongita ihmiselämän kaikkia kauheuksia
ja vaikeuksia, vaan
korostetaan voimavaroja ja toimivuutta. Tämäntyyppinen
työtapa jo sinällään suojelee
työntekijää! Työskentely tiimin kanssa on
myös hyvin tärkeää. On inspiroivaa ja
energiaa antavaa työskennellä työryhmän kanssa,
ja se vähentää myös osaltaan työn
rasittavuutta. Jos työskentelee yksin, on hyvä järjestää
itselleen tiimi edes kerran
viikossa.
Miten saada sellaiset ihmiset tekemään yhdessä
työtä, jotka eivät sitä halua?
Jos joku ei halua tehdä työtä toisten kanssa,
on parempi antaa hänen työskennellä
yksin. Milwaukeessa on paljon sosiaalityöntekijöitä,
jotka ovat saaneet
peruskoulutuksensa parikymmentä vuotta ennen kuin tiimityöskentely
tuli muotiin. He
eivät halua opiskelijoiden edes seuraavan
omaa työtään ja pelkäävät, mikäli
nämä ovat samassa huoneessa. Tälle ei taida voida
mitään. Jos kykenee muodostamaan tilapäisen tiimin,
siitä on paljon hyötyä tekemisen
ja jaksamisen kannalta. Ja joskus on todella hyvä saada ongelmasysteemin
kaikki
osapuolet kokoontumaan yhteen,
ja kun se tehdään ratkaisukeskeisessä hengessä,
se useimmiten onnistuu.
Elam, kiitos ajatuksistasi ja tervetuloa jälleen Porvooseen
ensi keväänä!
Ratkes-yhdistys aikoo ryhtyä ensi vuodesta alkaen jakamaan
vuosittain
tunnustuspalkinnon kunnianosoituksena ratkaisukeskeisen työn
uranuurtajille.
Ensimmäisenä palkinnon tulee saamaan Elam Nunnally,
joka opettaa Suomessa jälleen
keväällä -97.
<< paluu
|