Tapio Malinen, tapio.malinentathata.fi, Sundintie 26, FI 06650 Hamari, Finland

 

<< paluu

 

Ratkes 3/96

SATEENVARJON ALLA -
professori Elam Nunnallyn haastattelu

Tapio Malinen ja työryhmä

 

Professori Elam Nunnally on usean vuoden ajan kouluttanut ja konsultoinut Porvoossa paikallisia työntekijöitä ratkaisukeskeisessä terapiassa. Tänä vuonna työskentelimme 3.6. jälleen hänen johdollaan parin haastavan asiakastapauksen parissa. Intensiivisen työpäivän jälkeen päätimme haastatella häntä niistä teoreettisista ja käytännöllisistä kysymyksistä, jotka meitä tällä hetkellä kiinnostavat. Tapaamistamme varten olin lukenut uudestaan keväällä -87 tehdyn Perheterapia-lehden haastattelun (Perheterapia 2/88), jossa Elam kertoo työskentelevänsä Brief Family Therapy Centerissä Milwaukeessa ja vastailee kysymyksiin ratkaisukeskeisen työtavan olemuksesta ja niistä tuulista, joita BFTC:ssä tuolloin puhalsi. Sittemmin hän on irtaantunut yhdessä Steve de Shazerin ja Insoo Kim Bergin kanssa v.-79 perustamastaan työyhteisöstä ja tehnyt pitkään töitä yliopiston opettajana ja vapaana kouluttajana.

 

Artikkelin siivittämänä aloitin haastattelun tekemällä toisen istunnon alussa usein
kuullun vakiokysymyksen:

Mikä on erilaista? Nykyisessä työtavassasi ja erityisesti ratkaisukeskeisessä
ajattelutavassa noihin aikoihin verrattuna?

Työskentelen yhä paljolti samalla lailla kuin yhdeksän vuotta sitten. Mutta olen
myös havainnut ja tiedostanut asioita, joita en vielä silloin tiennyt. Eräs on se,
että on olemassa vain vähän ratkaisukeskeisen työtavan kaltaisia lähestymistapoja,
joissa voidaan niin laajasti käyttää hyväksi
toisten viitekehysten ideoita ja taitoja. Tämä johtuu siitä että meidän
peruslähtökohtamme on yksinkertaisesti poikkeuksien etsiminen, niiden tukeminen ja
luominen. Tähän voi käyttää ideoita ja työtapoja esim. hahmoterapiasta,
kognitiivisesta terapiasta jne., mikäli ne vain ovat
työskentelymme kannalta hyödyllisiä. Minun ei tarvitse muuttaa viitekehystäni esim.
strukturaaliseksi, vaikka käyttäisin paljon sieltä tulleita ajatuksia. Tätä en
oivaltanut vielä v.-87. Nykyisin voin käyttää tekniikoita psykodraamasta tai muista
lähestymistavoista ja ajatella silti
ratkaisukeskeisesti tulevaisuuden tavoitteista, poikkeuksista jne.

Tiedän vain pari muuta lähestymistapaa, joissa voi käyttää yhtä laajalti, ikään kuin
sateenvarjon alla, menetelmiä toisista työtavoista. Eräs on ns. tehtäväkeskeinen
sosiaalityö (task-oriented socialwork). Useat muut lähestymistavat toimivat vain
tiettyjen asiakkaiden ja ongelmien kanssa.
Esim. strukturaalista perheterapiaa - vaikka opiskelijoidemme on opiskeltava myös
sitä - on vaikeaa soveltaa yksilöllisiin tai parisuhteen ongelmiin. Yhdeksän vuotta
sitten en oivaltanut, että ratkaisukeskeisyydestä kehittyisi tällainen ns.
sateenvarjolähestymistapa. Nyt tiedän sen. Ja tämä on aikaisempaan verrattuna
erilaista.

Toinen asia, josta olen tällä hetkellä enemmän tietoinen, on haastattelun
interventioluonne. Tavallisesti käsitämme interventioksi vain viestin, joka annetaan
asiakkaille työryhmäneuvottelun jälkeen. Interventiota on kuitenkin kaikki, mikä
liittyy terapeuttiseen keskusteluun. Tämä ei ole mikään uusi ajatus, mutta
työskentelimme monta vuotta luullen että varsinainen interventio tapahtuu vasta
taukoneuvottelun jälkeen. Nyt tiedämme että se on vain yksi istunnon aikana
tehdyistä interventioista. Kaikki mitä terapeutti tekee ennen taukoa on myös
interventiota ja vaikuttaa usein voimakkaamminkin kuin se, mitä asiakkaalle sanotaan
tauon jälkeen.
Eve Lipchik auttoi meitä ymmärtämään tämän. Hän ei milloinkaan uskonut (nauraa),
että vaikuttava asia olisi pelkästään konsultaatiotauon jälkeen annettu viesti.

Onko kaikki, mitä terapeutti tekee tai jättää tekemättä, interventiota?

Kyllä. Ja on tiettyjä haastatteluun liittyviä asioita, jotka ovat terapeuttisesti
hyvin merkittäviä. Näitä ovat esim. muutosten ja tavoitteiden korostaminen. Sen
sijaan että tutkisimme yksityiskohtaisesti ongelmaa syvemmältä ja syvemmältä,
kiinnitämmekin huomiomme poikkeuksiin ja tavoitteisiin. Tämä on erittäin
terapeuttista. Myöhemmissä istunnoissa keskitymme sitten siihen, mikä on muuttunut
ja miten asiakas on saanut muutoksen aikaan. Vuonna -87 emme - ehkä Eveä
lukuunottamatta - olleet tietoisia, miten tärkeä itse haastattelu interventiona on.

On mielenkiintoista havaita, että meillä täällä Suomessa järjestetään kesällä iso
kongressi, jossa ratkaisukeskeisyys ja NLP kohtaavat. Myös psykodraaman piirissä on
alettu käyttää ratkaisukeskeistä työtapaa, jota mm. australialainen Anthony Williams
on maahamme tuonut. Miten paljon itse yhdistelet tekniikoita eri lähestymistavoista?

Aika paljon, ja käyttäessäni niitä olen silti ratkaisukeskeinen terapeutti. Saatan
esim. soveltaa hahmoterapeuttisia tekniikoita ja strukturaalista asennoitumista, kun
on tärkeää vetää rajoja aikuisten tai avioparin ja lasten systeemien välille. Mutta
mennäkseni edelleen siihen mistä aloitimme, ymmärrän myös nykyisin paremmin sen,
että ihmiset tarvitsevat joskus aikaa puhuakseen ongelmistaan ja tullakseen
kuulluiksi. Välillä ratkaisukeskeiset terapeutit vaativat asiakkaitaan puhumaan
poikkeuksista ja tavoitteista ennen kuin nämä ovat siihen todella valmiit. Ei ole
harvinaista että tarvitaan parikin istuntoa jotta päästäisiin määrittelemään tavoite
ja käsittelemään poikkeuksia etenkin sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat
kokeneet todella kovia ja tarvitsevat mahdollisuuden puhua siitä ja tulla
kuulluiksi. Opimme ongelmien kuuntelun koulutuksessamme, mutta unohdimme sen matkan
varrella metsästäessämme liian innokkaasti poikkeuksia ja tavoitteita. Tässä
suhteessa olemme kenties olleet hieman röyhkeitä tai, olisiko parempi sanoa,
naiiveja. On oltava kärsivällinen itseä ja asiakkaita kohtaan, jotta emme toimisi
väkivaltaisesti.

Tämä muistuttaa minua keskustelusta tunteiden asemasta ratkaisukeskeisessä
terapiassa. Joskus kuulee tätä työtapaa mainittavan tunteettomaksi terapiaksi, jossa
ollaan vain kiinnostuneita kognitiosta ja käyttäytymisestä.

Työskenneltyäni sinun kanssasi olen havainnut, että annat aika paljon tilaa myös
asiakkaiden tunteille. Voisitko sanoa tästä jotain?

Aika paljon riippuu tilanteesta. Jos esim. avioparin terapiassa jomman kumman on
purettava paljon vihaansa, en erityisemmin haluaisi olla paikalla (nauraa), mutta
jos siihen on todella suuri tarve yritän ymmärtää ja kuunnella. Oleellista on
kuitenkin se, että emme korosta - niin kuin esim.
-70-luvulla - sitä että tunteet olisi kaikki tavalla tai toisella ”saatava ulos”.
Joskus se voi olla terveellistä, mutta useimmiten ei. On parempi edetä tasaisemmin
ja auttaa ihmisiä löytämään poikkeuksia ja käyttämään oppimaansa vihjeinä
ratkaisuille. Kokemukseni mukaan tällainen on jotenkin yksinkertaisempaa. Jos
jostain syystä haluan todella ilmaista tunteitani voin mennä vaikkapa psykodraamaan.
Ihmiset haluavat terapialta usein aika yksinkertaisia asioita, kuten esim. tulla
paremmin toimeen avioparina tai että perheen teini-ikäinen lakkaisi ryyppäämästä ja
alkaisi opiskella jne. He eivät ensisijaisesti pyydä terapeuttia ymmärtämään kaikkea
heidän elämänkokemuksestaan tai tunteistaan.

Tai menneiden elämien kokemuksista?

Tai monien aikaisempien elämien kokemuksista (nauraa). Tätä he eivät todellakaan
pyydä. Tietysti siitä saattaisi olla hyötyäkin, mutta yleensä asiakkaat tyytyvät
vähempään. Usein heillä on jokin ajankohtainen ja tuskallinen pulma - esim.
masennus, ahdistus, vaikeudet lasten kanssa jne. - johon he haluavat muutosta. On
toki hyödyllistä ilmaista tunteita, mutta ratkaistaksemme ongelmat, joita asiakkaat
meille tuovat, emme tarvitse niin paljon tunteiden läpityöskentelyä. Tunneilmaisu
voi tietysti myös johtaa ratkaisuun, mutta siihen kuluu yleensä paljon aikaa ja se
on vähemmän suora tapa.

Suomessa on keskusteltu ns. pitkien ja lyhyiden terapioiden paremmuudesta ja
suhteista. Joskus kuulee väitettävän, että ratkaisukeskeinen terapia on kyllä ihan
OK, mutta vain ns. tavallisten ja pienempien ongelmien hoidossa. Kun
lyhytterapioilla ei onnistuta ns. vaikeimpien ongelmien ratkaisuissa, on siirryttävä
pitempiin terapioihin, jotka omasta mielestään tarjoavat perusteellisempaa, ihmisen
persoonallisuuden rakenteita muuttavaa hoitoa. Mitä mieltä olet tästä?

Eräs asia, jonka olen tiedostanut vuosien varrella on se, että ratkaisukeskeinen
terapia ei välttämättä aina ole lyhyttä. Se voi olla kestoltaan joskus lyhyttä
joskus keskipitkää ja joskus pitkää, mutta siitä
huolimatta se pysyy aina ratkaisukeskeisenä. Kukaan ei sano että ratkaisukeskeisen
terapian pitäisi olla pelkästään lyhyttä. Kokemuksesta tiedämme, että pääosin näin
on. Minulla on kuitenkin asiakkaita, joiden kanssa teen töitä vuosikausia, sillä he
tarvitsevat tapaamisia pitkänkin
ajan puitteissa aina silloin tällöin.

Miten olisi hyvä työskennellä, jos 2-3 istunnon jälkeen ei ole havaittavissa
muutoksia?

Jos mitään ei tapahdu - asiakkaat eivät näe mitään poikkeuksia tai niitä ei kyetä
tuottamaan - on hyvä pitää istunto työryhmän kanssa tai pyytää mukaan parikseen
toista terapeuttia tai tehdä jotain erilaista ja havainnoida, mitä lukkiutuneessa
tilanteessa tapahtuu. Toinen tapa on aloittaa alusta: emme ehkä ole ymmärtäneet,
mistä ongelmassa todella on kyse tai tavoitteet ovat olleet liian epämääräiset tai
suuret.

Alussa kysyttiin, mitä yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut. Haluaisin kysyä, mitä
seuraavien yhdeksän aikana tulee tapahtumaan.

Voin ainoastaan kertoa, mitä haluaisin että tapahtuisi. Toivon että yhä useampi
ratkaisukeskeisesti työskentelevä terapeutti oivaltaisi, mitä olen edellä sanonut;
että ratkaisukeskeisesti voi työskennellä, vaikka tarvittaisiin pitempikestoistakin
terapiaa tai olisi hyödyllistä käyttää toisista lähestymistavoista lainattuja
menetelmiä. Pitkäkestoista työskentelyä ei tarvitse hävetä.

Ns. narratiivisessa työotavassa tapahtuu Norjassa, Australiassa ja USA:ssa
monenlaista. Olen kuitenkin taipuvainen näkemään sen menetelmät pikemminkin
yksittäisinä tekniikkoina kuin yhtenäisenä lähestymistapana. Haluaisin itsekin oppia
paremmin kertomaan tarinoita ja käyttämään metaforia, mutta tekisin sen vain
auttaakseni ihmisiä luomaan ja löytämään poikkeuksia, jotta he saisivat tietoa, mitä
tulisi tehdä tavoitteen saavuttamiseksi.

Mitä muuta tällä hetkellä tapahtuu? No, paljon puhutaan dekonstruktionismista, mutta
en ole ollut kovinkaan kiinnostunut siitä ja en tiedä siitä paljoakaan. Tiedättekö
te?

Suomessa näyttää NLP olevan tällä hetkellä suosiossa. USA:ssa siitä ei enää kovin
paljon puhuta. Tämä ei tarkoita sitä, ettemme olisi siitä hyötyneet. Esim. kun
pyydän asiakasta kuvailemaan tulevaisuuttaan ja hän tuijottaa vain tyhjin silmin
eteensä, saatan sanoa:”Oletetaan, että soitat minulle parin kuukauden päästä ja
kerrot ettet enää tarvitse terapiaa. Millaista elämäsi silloin on?” Eli siirrytään
visuaalisesta miellejärjestelmästä auditiiviseen. Ideahan tulee NLP:stä. Olen myös
varovainen sen suhteen, mitä ankkuroin ja mitä en, jotta en estä asiakkaita
tekemästä sitä mitä he todella haluavat. NLP opettaa meitä myös käyttämään kieltä
taiten niin että ehdottaessani jotain todella ehdotan sitä, enkä jotain muuta.

Suomessa on NLP-piireissä tekeillä aika laajaa tutkimusta nimenomaan kielestä ja sen
käytöstä.

Luulen että se on hyödyllistä, mutta korostaisin, että kyseessä on vain eräs
näkökulma autettaessa ihmisiä ratkomaan ongelmia. Bandler ja Grinder näkivät NLP:n
laajana lähestymistapana, joka mielestäni ei kuitenkaan ole säilynyt sellaisenaan,
vaan on muuntunut yksittäisiksi
taidoiksi tai tekniikoiksi. Mutta ehkäpä teillä Suomessa asiantila on erilainen?

Onko olemassa ongelmia, joita ei ole hyvä ratkoa ratkaisukeskeisesti?

En oikein tiedä, onko vain niin, että minulla ei joskus ole tarpeeksi tietoa
tietyltä osa-alueelta, vai olisiko lähestymistapani jossain tapauksessa todella
kontraindusoitu. Ratkaisukeskeisen terapiamallin lisäksi tarvitsemme luonnollisesti
myös paljon tietoa erilaisista ongelmista ja niistä
elämäntilanteista, jotka niihin liittyvät. Jos työskentelen esim. lapsiin
kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön parissa, tarvitsen tietoa
kehityspsykologiasta ja siitä miten eri ikäiset lapset reagoivat.

En todellakaan osaa sanoa, onko asioita joita ei olisi hyvä työstää
ratkaisukeskeisesti, mikäli meillä vain on tarpeeksi tietoa ko. elämänalueelta ja
toimimme terapeutteina kunnioittaen asiakkaittemme tarpeita ja mahdollisuuksia.

Eräs asia vielä. Ja olen huomannut että tätä on jostain syystä vaikeaa opettaa
opiskelijoillemme. Kun tavoite on selvitetty ja asiakas pystyy kertomaan, mistä hän
tietää saavuttaneensa sen, on tärkeää jatkaa kyselemällä, mitä hyötyä hänelle
tavoitteesta olisi. Tästä on ollut monesti äärettömästi apua. On hyvä kysyä, mitä
asiakas saisi saavutettuaan tavoitteensa. Eräässä toisessa haastattelussa minulta
tiedusteltiin, mitä sanoisin, jos anorektinen tyttö kertoisi ainoaksi tavoitteekseen
olla laiha eikä mitään muuta. Kysyisin tietysti, mitä hän saavuttaisi olemalla laiha
ja
viehättävä. Kenelle hän erityisesti haluaisi olla viehättävä? Ja pitäisikö tämä
henkilö häntä nykyisin viehättävämpänä kuin esim. kolme kuukautta sitten? Minulla
oli tapaus, jossa äiti halusi terveen, 10-vuotiaan poikansa syövän lautasensa aina
tyhjäksi ja tavoite oli saavutettu jos ja vain jos näin
tapahtuisi. Kysyimme äidiltä, mitä hyötyä tavoitteesta olisi. Hän vastasi tietysti,
että silloin pojasta kasvaisi terve ja vahva. Kysyimme edelleen, olisiko OK, mikäli
auttaisimme häntä kasvattamaan pojasta sellaisen. Äiti vastasi myöntävästi ja olimme
saaneet sopimuksen aikaan. En tiedä
käyttävätkö kollegani USA:ssa tätä kysymystä niin paljon kuin minä, mutta olen
havainnut sen todella hyödylliseksi. Kun aviopari on esim. eri mieltä siitä, miten
he haluaisivat viettää kesälomansa, on hyvä kysyä, mitä nainen saisi lomailemalla
meren rannalla ja mitä mies lomasta vuoristossa. Vastausten jälkeen voi olla
mahdollista löytää kompromissi. Usein näin
tapahtuu, kunhan aluksi ollaan kartoitettu osapuolten omista tavoitteistaan saama
hyöty.

Elam, olet 73-vuotias ja kierrät edelleen ahkerasti maita ja mantuja, opetat ja teet
kirjallista työtä. Mikä on jaksamisesi salaisuus?

Ehkäpä se, että teen sitä mistä pidän. Jos en eräänä päivänä pitäisi tekemisistäni,
siirtyisin ehkä eläkkeelle ja tekisin jotain, mistä pidän. Kun toisaalta kysyn
itseltäni, mitä tekisin jos siirtyisin eläkkeelle, niin vastaus on: samaa kuin
nytkin. Kirjoittaisin, opettaisin ja tekisin konsultaatiota.
Ehkäpä minulla olisi myös enemmän aikaa matkustella ja vierailla lasteni ja
lastenlasteni luona. Mutta tätä voin tehdä riittävästi nykyisinkin.

Saat siis voimasi tekemällä asioita, joista pidät.

Kyllä.

Terapiatyö saattaa välillä olla aika kuormittavaa. Miten itse vältät rasittamasta
itseäsi liikaa?

En ole vuosiin tehnyt täysipäiväisesti terapiatyötä. Jos työskentelisin päivittäin
amerikkalaisessa terapiatoimistossa, missä kaikki pyörii vakuutusten ympärillä, en
tiedä miten kauan jaksaisin. Mielestäni ratkaisukeskeisyys auttaa paljon, sillä se
on tehokas ja toimiva menetelmä useimmissa
tapauksissa. Uskon että monet terapeutit kokevat sen myös vähemmän rasittavana,
koska siinä ei tongita ihmiselämän kaikkia kauheuksia ja vaikeuksia, vaan
korostetaan voimavaroja ja toimivuutta. Tämäntyyppinen työtapa jo sinällään suojelee
työntekijää! Työskentely tiimin kanssa on myös hyvin tärkeää. On inspiroivaa ja
energiaa antavaa työskennellä työryhmän kanssa, ja se vähentää myös osaltaan työn
rasittavuutta. Jos työskentelee yksin, on hyvä järjestää itselleen tiimi edes kerran
viikossa.

Miten saada sellaiset ihmiset tekemään yhdessä työtä, jotka eivät sitä halua?

Jos joku ei halua tehdä työtä toisten kanssa, on parempi antaa hänen työskennellä
yksin. Milwaukeessa on paljon sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat saaneet
peruskoulutuksensa parikymmentä vuotta ennen kuin tiimityöskentely tuli muotiin. He
eivät halua opiskelijoiden edes seuraavan
omaa työtään ja pelkäävät, mikäli nämä ovat samassa huoneessa. Tälle ei taida voida
mitään. Jos kykenee muodostamaan tilapäisen tiimin, siitä on paljon hyötyä tekemisen
ja jaksamisen kannalta. Ja joskus on todella hyvä saada ongelmasysteemin kaikki
osapuolet kokoontumaan yhteen,
ja kun se tehdään ratkaisukeskeisessä hengessä, se useimmiten onnistuu.

Elam, kiitos ajatuksistasi ja tervetuloa jälleen Porvooseen ensi keväänä!

Ratkes-yhdistys aikoo ryhtyä ensi vuodesta alkaen jakamaan vuosittain
tunnustuspalkinnon kunnianosoituksena ratkaisukeskeisen työn uranuurtajille.
Ensimmäisenä palkinnon tulee saamaan Elam Nunnally, joka opettaa Suomessa jälleen
keväällä -97.

 

 

<< paluu