<< paluu

Se, mitä etsimme on se, mikä etsii

Tapio Malinen

Timo Klemola, Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito. Docendo, Jyväskylä, 221 s.

  Länsimainen todellisuus on viimeisten vuosikymmenien aikana löytänyt ikivanhan, buddhalaisesta perinteestä syntyneen tietoisuustaidon (sati) entistä laaja-alaisemmin osaksi omaa kulttuuriaan. Miten länsimainen eetos tuottavuutta ja tuloksellisuutta korostaessaan toimii tämän löydöksen suhteen? Kuorii kerman pois kakun päältä ja jättää itse kakun syömättä. Tällä hetkellä tietoisuustaitoa tuotteistetaan ja kaupallistetaan entistä voimallisemmin – vähän samalla tapaa kuin 1960-luvulla tehtiin ns. sensitive traininigin ja human relations-liikkeen kohdalla – tuloksia entistä tehokkaammin tuottavaksi tekniikaksi. Kriittiset tahot puhuivat 60-luvulla ”lehmäpsykologiasta”, joka sai lehmän lypsämään tasaisesti ja unohtamaan laitumien hiostavuuden. Nykyisin puhutaan  ”McMindfulnessista”, joka käyttää jopa työelämän uutta retoriikkaa (”tasapaino”, ”rauhallisuus”, ”nöyryys”) hyväkseen markkinoidessaan tietoisuustaitoa innovatiivisena ja luovana menetelmänä stressin poistamiseksi; kajoamatta millään tavalla niitä aiheuttaviin rakenteisiin tai valtasuhteisiin.
   Timo Klemolan teos Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito on merkittävä kirja monella tapaa. Se antaa vastapainoksi väärälle tietoisuustaidolle (miccha sati) juuri tällä hetkellä tarpeellisen historiallisen, filosofisen ja psykologisen käsityksen oikeasta tietoisuustaidosta (sammā sati). Erottelu ei ole moraalinen: tietoisuustaito alkuperäisessä muodossaan on osa laajaa elämänfilosofista järjestelmää, joka sisältää sekä älyllisiä, emotionaalisia, sosiaalisia että eettisiä ulottuvuuksia. Se on mielen ja kokemuksen empiiristä ja fenomenologista tiedettä, joka ei pelkästään tuota tieteellistä tietoa, vaan muuttaa vähittäisesti myös itse tutkijaa.  Tutkimus on pääasiassa kokemuksellista ja tarkoituksena ei ole pelkästään tosiasioiden kerääminen, vaan paremman elämän eläminen ja ihmisen mieltä askarruttaviin eksistentiaalisiin kysymyksiin vastaaminen. Tutkija käy yleensä lävitse syvän tietämiseen, toimintaan ja suhteissaoloon liittyvän muutoksen. Hän oppii välttämään epäterveellistä ja taitamatonta toimintaa (akusala) ja viljelemään taitavia ja terveellisiä mielen sisältöjä ja aikomuksia (kusala) optimaalisen hyvinvoinnin ja onnen (sukha) saavuttamiseksi. Palinkielinen termi meditaatiolle on bhavana. Se tarkoittaa taitavien mielentilojen kehittymistä. Oikean tarkkaavuuden harjoittamisessa mieli pyritään pitämään tietoisesti vapaana erilaisista häiriötekijöistä, jotta selkeä ymmärrys (sampajañña) voisi astua ennakkoluulojemme tilaan. Emme harjoita vain olemaan ei-arvioivalla, hyväksyvällä tavalla nykyhetkessä, vaan viimekädessä - osana buddhalaista viisaustiedettä - lopullisena tavoitteena on inhimillisen kärsimyksen (dukkha) lopettaminen ja mielen puhdistautuminen, transformaatio; vapautuminen ahneudesta, vihasta ja  tietämättömyydestä. Voidaksemme toimia eettisesti, meidän on oltava tietoisia tekijöistä, joiden tuloksena toiminta syntyy. Sen arvoa ei lasketa onnistumisen tai epäonnistumisen mukaan, vaan sen mukaan, mikä toiminnan taustalla oleva motivaatio on ollut. Tämä ”valistuminen” tapahtuu valaisemalla tahdonalaisen harjoituksen yhteydessä tietoisuuttamme, sen rakennetta ja toimintaa, luopumalla hallinnasta ja kamppailusta itseämme vastaan, irtipäästämällä radikaalilla tavalla elämää kohtaan tuntemastamme vastustuksesta. Henkinen vapaus, jonka harjoittaja näin saavuttaa on itsensä ja elämän näkemistä, kokemista ja hyväksymistä sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, sellaisuudessaan. Se on inhimillisen elämän realiteettien suoraa kokemista ja täydellistä, ei-ehdonvaraista so. ehdotonta hyväksymistä.
   Timo Klemola on yli neljänkymmenen vuoden ajan ollut polulla, jolla hän on viljellyt näitä erilaisia kehomielen valaisutapoja. Aluksi karate-don (Klemola, 1988), Rinzai-koulun zen-meditaation, taijin ja taolaisuuden (Klemola, 1989)  ja sittemmin 1980-luvulla perustetun Tampereen yliopiston Liikunnan Filosofian Tutkimusyksikössä kehollisuuden filosofian kautta (Klemola, 1994, 1998 ja 2004) hän on tutkinut kokemuksen ja tiedostamisprosessin fenomenologiaa sekä taitoa nähdä todellisuus sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin ennakkokäsityksemme sen värittää. Nykyisin tämä tietoisen liikkeen pitkäaikainen tutkimus- ja ”viljelytoiminta” jatkuu Asahi-terveysliikunnan parissa (Klemola & al. 2007 ja Klemola, 2014). Voidaan sanoa, että Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito on kattava synteesi vuosikymmenien ja tuhansien tuntien tutkimustyöstä; välillä istuen liikkumattomana tyynyllä zeniläisessä sesshinissä, välillä juosten puolimaratoneja ja välillä kirjoittamalla artikkeleita ja kirjoja. Esiteltävän kirjan sanoilla ja ajatuksilla on ilmiöiden keskinäisriippuvaisuuden mukaan todennäköisesti myös potentiaalisesti yhteys kaikkeen siihen, mitä harjoittaja on elämänsä aikana tähän mennessä kokenut.

Tietoisuustaito eksistenssianalyysin osana

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa, mistä tietoisuustaidossa on buddhalaisen eksistenssianalyysin mukaan kyse. Ihmiseksi syntyminen ja ihmisen muodon saaminen tarkoittaa vääjäämättä vajavuutta, läpitunkevaa tyydyttämättömyyttä (dukkha).  Se syntyy kyvyttömyydestämme tulla toimeen tai hyväksyä sairauksiin, menetyksiin, kuolemaan liittyvää fyysistä ja psyykkistä kipua. Se syntyy myös siitä, että emme aina saa, mitä haluamme ja välillä joudumme kohtaamaan asioita, joita emme halua kohdata. Kärsimme myös elämään liittyvän jatkuvan muutoksen kourissa ja siitä, että olemisemme on ehdollista, ettei minällämme ole pysyvää, sisäsyntyistä olemusta. Meillä on koko ajan epämääräinen aavistus, että olemme myös jotain muuta kuin mielemme, egomme luulottelee meidän olevan. Voimme välillä tunnistaa, että jokainen itseämme koskeva käsitys on ytimeltään puutteellinen ja samalla tunnemme, että jotain koko ajan puuttuu. Tunnistamme myös tähän liittyvän syvällisen kaipuun. Se, minkä harjaantumaton mieli kokee eksistentiaalisena ja egomme psykologisena kärsimyksenä, vaikeutena hyväksyä olemassaoloomme liittyvää perimmäistä erillisyyttä ja tyhjyyttä, muuntuu pidempään meditoineen henkilön mielessä usein syväksi ykseyden ja myötätunnon kokemukseksi ehdollista olemassaoloamme kohtaan.
   Tyytymättömyytemme syy johtuu jatkuvasta janostamme (tanha), halujemme itsekeskeisestä luonteesta. Läpivalaisemalla mielemme ja halujemme toimintaa ymmärrämme entistä paremmin, miten mielemme toimii. Meidän ei tarvitse luopua haluamisestamme. Lisääntyneen itsetuntemuksen avulla voimme luoda siihen uuden suhteen; enää ei tarvitse toimia reaktiivisesti, voimme tehdä tietoisempia ja entistä vapaampia valintoja.
   Päästäksemme eroon itsekkään haluamisemme tuomasta kärsimyksestä buddhalaisessa ns. neljännessä jalossa totuudessa kehotetaan noudattamaan jaloa kahdeksanosaista polkua. Tietoisuustaito on tämän polun seitsemäs askel, sisäisten voimiemme kolmas osatekijä ja ensimmäinen ns. seitsemästä heräämisen faktorista. Syventääksemme harjoittamista on hyvä tietää, mihin kaikkeen tietoisuustaito meidät kytkee.
   Klemola korostaa, että mielen harjoittamisessa on kyse havainto-, tiedostamis- ja toimintaprosessien hidastamisesta sekä niihin liittyvistä tahtomisen ja ymmärryksen vaiheista. Klassisen buddhalaisen psykologian mukaan, joka on esitetty ns. Abidharma-pikatassa eli korissa, tiedostamisprosessi on kuvattu mielenkiintoisesti seitsemänätoista peräkkäisenä vaiheena. Sen mukaan tietoisuus nousee esille ja häviää joka hetki prosessinomaisena sarjana erilaisia älyllis-tunteenomaisia episodeja. Se ei ole objekti, vaan jatkuva, hetkestä hetkeen kehkeytyvä tapahtuma, prosessi, joka synnyttää omakohtaisen kokemuksen ns. tietoisuuden vuosta. Klemola supistaa nämä vaiheet viiteen, jotta voisimme helpommin harjoittamisella valaista ne ja yltää selkeään ymmärrykseen todellisuuden luonteesta.
   On mielenkiintoista, miten Klemolan aiempi liikkumiseen liittyvä fenomenologinen tutkimus (Klemola, 1994, s.36) kertautuu nyt, kun hän kuvaa buddhalaista mielen valaisua.

               ”Heidegger toteaa, ettei odottaminen ole minkään erityisen odottamista.
                 Odottaminen ilmenee kehollisella tasolla kuuntelemisena. Tässä ”hiljaisuuden
                 paikassa” ajattelu muuttuu olemiseksi ilman ajattelua ja ajatteluun liittyvä
                 ego katoaa ja kehotietoisuus astuu voimakkaasti esiin.”

   Käytämme paljon aikaa hiljaisuuden välttämiseen, vaikka hiljaisuus on heräämisen perusta. Ego on tarinankertoja, joka pitää meidät etäällä aina läsnä olevasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Hiljaisuuteen ja heideggerlaisittain ”silleen jättämiseen” liittyy välitön kyky avautua kaikille kokemuksille, ei pelkästään niille, jotka ovat miellyttäviä ja vaivattomia. Se on tila, jossa kaikki kokemukset ilmenevät luonnollisina. Se on läsnä jopa kiireen keskellä, kun pystymme olemaan kritisoimatta itseämme kiireestä.

Tietoisuuden peruselementit

Buddhalaisen ajattelun mukaan egomme syntyy inhimilliseen olemassaoloomme liittyvästä luottamuksen puutteesta. Se muodostuu siitä hämmennyksestä, joka syntyy, kun kohtaamme maailman tuntemattomuuden; vaikeudesta hyväksyä olemassaoloon liittyvä perimmäinen tyhjyys.
Tyhjyys itsenäisestä, sisäsyntyisestä olemisesta, siitä, ettei millään ilmiöllä tai asiantilalla ole absoluuttista identiteettiä. Ei edes minällämme. Toisaalta tämä tyhjyys on samalla potentiaalisesti muotojen täyteyttä.
  Kirjan toisessa luvussa Klemola antaa tälle egotietoisuudelle hauskasti nimen Ykä. Kyse on siis mielen sisäisestä puhujasta, ykkösminästämme. Se syntyy kehityksemme kuluessa, jotta tulisimme toimeen ulkomaailman kanssa. Mieleemme syntyy pikku hiljaa pieni filosofi, ajatustemme ajattelija, johon samaistumme monien ehdollistumien kautta. Uskomme mielemme sijaitsevan jossain päämme seudulla, erillisenä ympäröivästä maailmasta. ”Näemme maailman egosuodattimemme lävitse, suodattimen joka on ehdollistunut kieleen, kulttuuriin, erilaisiin teorioihin siitä, millainen maailma on… toisaalta se mahdollistaa inhimillisen kulttuurin, toisaalta aiheuttaa meille myös ongelmia… kielellisyytemme on yksi perustava syy eksistentiaaliseen kärsimykseemme ” (s.43).
   Käsitteellisessä, suhteellisessa maailmassa ei ole mitään pahaa. Ongelma on siinä, ettemme näe sitä sellaisena kuin se on ja siksi meillä on taipumus valita rakastettumme paljolti samalla tavalla kuin valitsemme televisio-ohjelman. Maailma, jonka tiedämme ja josta luomme käsitteellisen karttamme ei välttämättä ole se maailma, jossa tosiasiallisesti elämme.  Jos luulemme ajatuksiamme todellisuudesta itse todellisuudeksi, elämme tietämättömyyden (avijjā)  tai itsepetoksen vankilassa keskellä vapautta. Meillä on tietysti kaksi vaihtoehtoa: jatkaa vankilamme kalustamista tehdäksemme olomme siellä siedettäväksi tai siten tulla ulos vankilasta. Yksi keskeinen mielen harjoittamisen päämäärä onkin egoomme liittyvän samaistumisen purkaminen, dekonstruktio. Harjoittamisessa opitaan ensin tunnistamaan egokeskeinen näkökulma ja hiljalleen irtautumaan siitä. Kun vapaudumme ehdollistuneesta identiteetistä, kokemus ”itsen” paikasta usein muuttuu: kehotietoisuutemme vahvistuu ja egotietoisuutemme hiljenee. Koemme itsemme entistä enemmän osana sisäisen elämämme virtaa tunnistaessamme solujemme hienovaraisen sykkeen; maailma ja elämä ilmaisee itseään kehomme kautta. Tätä tietoisuuden elementtiä Klemola kutsuu Kakeksi. Klemola kuvaa, miten me suomalaiset löydämme tämän elementin usein saunoessamme kun tunnistamme mielemme tyhjäksi ja tyyneksi ja kehomme raukean lämpimäksi.
   ”Läntisessä perinteessä on keskeistä dualismin läpitunkevuus kulttuurin eri alueilla. Jo sana ”mieli” tai ”mindfulness” halkaisee ihmisen kahtia: kehoon ja mieleen” (s.81). Klemolan ”kehomieli” kokemuksen horisonttina luo ei-dualistisen, polaarisen mallin egotietoisuuden ja kehotietoisuuden kaksinapaisesta ykseydestä. Kun harjoittamisessa havainnoiva itse tai ”Mä”, niin kuin Klemola sitä kutsuu, seuraa ikään kuin elokuvissa elämänsä filminauhaa samaistumatta tähän suureen melodraamaan, sen suruihin, iloihin, ajatuksiin, kehollisiin aistimuksiin, ja kun ajatukset vähitellen lakkaavat nousemasta, myös maailma lakkaa jakautumasta subjektiin ja objektiin. ”Kun kokemuksessa ei ole egoa, ei ole myöskään kokemusta ajatuksen, tunteen tai tekemisen synnyttäjästä” (s. 52). Sen sijaan että puhuisimme erillisestä tarkkailijasta, voisimme puhua vain tarkkailemisesta. Ei ole ketään, joka kuulee, on vain kuulemista. Ei ole ketään, joka näkee, on vain näkemistä. Nyt ajattelu on ajattelija tai rakkaus rakastaa tai ilo iloitsee.  On vain elämää, joka elää itseään. Yhtäkkiä et ole edes kehomieli, vaan olet jokainen kokemus ja vapaudut hetkessä täyttämään kaiken tilan: olet yhtä suuren täydellisyyden ilmentymää. Pitempään meditoineen henkilön kokemuksessa tietoisuuden on näin mahdollista tulla tietoiseksi myös itsestään. Klemola kutsuu tätä mielemme toiminnan sisäistä avaruutta Peraksi. Buddhalaisessa ajattelussa tätä kokemusta, tätä sisäistä avaruutta kutsutaan joskus ”puhtaaksi tietoisuudeksi”,  joskus ”kirkkaan mielen perustaksi”,  joskus ”samuusviisaudeksi”.
”Tämän perustan, tämän hiljaisuuden tunnistaminen ja kokemuksellinen syventäminen on yksi keskeinen mielen harjoittamisen tavoite” (s. 55). On kuitenkin hyvä muistaa että lopullinen tarkoitus ei ole, että samaistumisen kohteemme saadaan siirtymään muodosta muodottomaan. Ei-dualistinen todellisuus on sekä ”tuo” että ”tämä” ja samalla ei kumpikaan. Se on käsitteiden tavoittamattomissa olevaa tajuntaa, joka synnyttää itseään koko ajan tunnistettavaksi. Se ei ole mikään erityinen tila, vaan kaikkien tilojen todellisuus, kaikkien tilojen sellaisuus. Se on jotain, joka on koko ajan läsnä ja vain odottaa tulevansa havaituksi ja koetuksi. Mielenkiintoista on havaita että Klemola on todennut tämän saman jo lisensiaattityössään1990-luvulla tutkiessaan Heideggerin ajattelua (Klemola, 1994, s. 25).

                       ”Maailmassa oleva ihminen on avoimuus, jonka kautta oleva ilmenee 
                        olemisessaan, mutta vain siinä määrin kun ihminen on itse avoin olevalle…
                        epävarsinaisessa olemisessa ihminen todellistuu maailmassa niin, että hän
                        peittää olevan näkyvistä erilaisin naamioin ja peitoin. Näiden peittojen vuoksi
                        ihmisen on vaikea olla se valo, jonka avulla oleva valaisee itsensä… ihminen
                        kutsuu itseään kohti varsinaisuutta olemalla täysin hiljaa, sanomatta sanaakaan.”

Huomioita hengityksestä, huomiosta ja vapaudesta

Buddhalaisessa psykologiassa tietoisuustaidon kannalta keskeisin diskurssi on esitetty Satipatthāna-nimisessä suttassa eli pyhässä kirjoituksessa (The Middle Lenght Discourses of the Buddha, 2009, Anālayo, 2003). Se opastaa meitä harjoittamaan tietoisuustaidon läsnäoloa neljän eri tarkkaavaisuuskategorian kautta: kehon, tunteiden, mielen ja mentaalisten kohteiden, erityisten mielenlaatujen ja kokemusten kategorioiden kautta. Klemola kertoo kirjansa seuraavissa kolmessa luvussa, miten Satipatthāna-meditaation eri osioita voidaan käytännössä harjoittaa. Hänen näkökulmansa avautuu kuitenkin hieman nuoremmasta perinteestä eli zen-buddhalaisuudesta.  Siinä korostuu voimakkaasti kehollisuus ja erityisesti ns. ānāpā-sati eli hengityksen erityinen käyttö meditaatio-kohteena.  Lukijan on hyvä tietää, että kirjassa esitetyt huomion suuntaamisen kohteet eroavat jonkin verran alkuperäisen suttan vastaavista. Kun Klemolan kaksi ensimmäistä kategoriaa ovat kuusi aistikohdetta ja kehon aistimuksen, suttassa nämä on yhdistetty pelkästään tietoisuudeksi kehosta. Tällöin kyse on hengityksen, kehon asentojen, aktiviteettien, anatomian, elementtien ja ruumiin tuhoutumisen ja kuoleman tiedostamisesta (Anālayo, 2003). Käsitellessään viittä harjoituksen estettä (pitäytyminen aistinautintoihin, pahansuopuus, laiskuus, levottomuus ja epäily) Klemola koskettaa myös välillä meditaation keskiössä olevia ns. dhammoja eli mentaalisia kohteita. Erityisen mielenkiintoisia ovat näissä luvuissa myös ajatukset vapaudesta, huomion käyttämisestä ja selkeästä ymmärryksestä (sampajañña).
   Kuka tahansa osaa olla juuttumatta helvettiin, mutta hyvin harvat osaavat olla juuttumatta taivaaseen. Todellinen, vapaa itsenäisyys ja takertumattomuus ehdollisen todellisuuden ilmiöihin (erityisesti minäämme) ei tarkoita erillisyyttä, vaan sitä, että annamme hengen läpäistä ihmisyytemme. Elämä pyrkii ilmentämään itseään kauttamme, mutta se on kärsimystä aiheuttavaa silloin, kun samaistumme egon tajunnan tilaan.” Harjoituksemme tuloksena meidän on mahdollista oppia näkemään toimintamme välitön syy, ”karman siemen”, ja olla viljelemättä sitä. Tämä tarkoittaa reaktiivisen toiminnan purkamista ja toimimista menneisyyden teoista vapaana…
vapaus tarkoittaa toimintamme syiden näkemistä ja syy- ja seurausketjun katkaisemista. Vapaa toiminta nousee sopeutumisesta olosuhteisiin ja olosuhteiden ymmärtämistä. Kun kykenemme näkemään toimintamme välittömän syyn, voimme katkaista sen vaikutuksen ja toimia nykyisyydessä tilanteen edellyttämällä tavalla. Tämä on toimimista avoimessa, luovassa tilassa” (s.109).
Viime kädessä henkinen vapaus ei ole muuta kuin itsen ja elämän näkemistä sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, vapautumista mielen erilaista illuusioista ja riippuvuuksista. Tähän näkemiseen tarvitsemme tahdon ja viisauden voimaa.
   Voimme harjoittaa huomiotamme monella tavalla ikään kuin kesyttämällä villiä, reaktiivisesti poukkoilevaa koiranpentua. Theravada-perinteessä on tavallista aluksi keskittyä hengityksen seurantaan (samadha); tunnistamme tarkkaavaisesti jokaisen sisään ja uloshengityksen aiheuttamat pienen pienetkin aistimukset, sisäisen energiamme sykkeen ja palaamme aina hengitykseen kun mieli karkaa ajatteluun, muisteluun, suunnitteluun, mielikuviin jne. Voimme myös skannata tietoisesti koko kehomme päälaelta varpaisiin ja kun tarkkaavaisuus herpaantuu palaamme uutteran innokkaasti ja kärsivällisesti taas aistimuksiin. Voimme myös antaa huomiomme liikkua vapaasti kehon eri aistimuksista toiseen tai tarkkailla vain ajatustemme nousemista esiin ja katoamista jälleen tyhjyyteen. Vipassana-meditaation tai zen-perinteen ”pelkän istumisen” mukaisesti voimme lopuksi myös antaa huomiomme kulkea vapaasti, mutta tietoisesti eri aistikentästä toiseen: hengityksestä esimerkiksi kipuaistimukseen, kehoaistimuksesta tunnetilaan, tunnetilasta ajatukseen, ajatuksesta taas uuteen kehoaistimukseen jne. Olemme siis tarkkaavaisesti läsnä mitä tahansa ilmeneekin tietoisuudessamme, olemme läsnä todellisuudessa sellaisena kuin se on, sellaisuudessaan. Kaikki tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä puhtaan huomion harjoittaminen tällä tavalla on erittäin haastavaa ja vaatii vuosien tahdonalaista ponnistelua, sinnikkyyttä ja vilpittömyyttä.  Ja myös ponnistelusta irtipäästämistä so. tekemätöntä tekemistä, takertumatta päämäärään ja tavoitteeseen.  Klemolan mukaan yksi tärkeimmistä asioista, mitä elämässämme voimme tehdä – mikäli tavoittelemme edes jonkinlaista elämänymmärrystä - on… istuminen tyynyllä kehomieltämme tutkien ja harjoittaen.
   Oikean läsnäolon, tietoisuustaidon (samma sati) tunnistaa myös siitä että puhtaan tarkkaavuuden lisäksi siinä on mukana myös arvioiva aspekti: pyrimme takertumatta viljelemään myönteistä torjumatta kielteiseen liittyvää kipua. Puhdas, reagoimaton huomio johtaa meidät selkeään ymmärrykseen toimintamme motiiveista, sopivuudesta, harjoittamisen paikasta arjessamme ja ehdonvaraisen olemassaolon luonteesta. Opimme ymmärtämään, ei pelkästään älyllisesti, vaan myös kokemuksellisesti kaiken muuttumisen ja katoavaisuuden (anicca), ilmiöiden keskinäisriippuvaisen alkuperän (paticcasamuppāda) sekä erityisesti ei-minän (anatta), siis sen ettei ole olemassa pysyvää, kiinteää minuutta, vain jatkuva, loputon mielen sisältöjen esiin nouseminen ja katoaminen, esiin nouseminen ja katoaminen.

Buddhalaista psykologiaa

Tietoisen liikkeen, meditaation ja buddhalaisen psykologian välisistä suhteista ei näihin päiviin saakka ole ollut kovinkaan paljon kattavaa suomalaista kirjallisuutta. Siksi Timo Klemolan kirjan seitsemäs luku on mielestäni sen keskeisintä antia.
   Klassinen buddhalainen psykologia, niin kuin se on esitetty Abidharma-pikatassa, on systemaattinen ja empiirisesti todennettu teoria ihmismielestä ja kokemuksen fenomenologiasta.
Se on kokemuksen introspektiivistä psykologiaa, jossa tietoisuuden vuo, niin kuin se ilmenee harjaantuneelle mielelle, on sen keskeisin tutkimuksen kohde. Se on solipsistista siinä mielessä että ulkomaailma on meille annettu vain kokemustemme kautta; ”kaikki on mieltä” (s.136). Jos haluamme ymmärtää maailmaa, meidän on ymmärrettävä mielemme luonnetta ja sen toimintatapaa. Buddhalainen näkemys tietoisuudesta perustuu prosessiluonteiselle ilmiöiden keskinäisriippuvuutta korostavalle näkemykselle siitä, miten mielemme käsittelee informaatiota ja konstruoi todellisuutta.
   Klemola kuvaa, miten tietoisuus (viññana) syntyy kun ”aistinovet” ovat yhteydessä aistimisen kohteeseen so. organismin ja ympäristön vuorovaikutuksesta (s.140).  Kun kehomme aistimukset ja mielemme sisäiset tapahtumat seuraavat toisiaan hyvin nopeasti, luomme helposti illuusion pysyvästä entiteetistä, jonka yhteydessä kaikki tapahtuu. Tietoisuus on kuitenkin prosessi, tapahtuma, joka konteksteissaan näyttäytyy uudelleen ja uudelleen antaen ihmiselle kokemuksen jatkuvasta tietoisuuden vuosta. Tässä prosessissa, joka syntyy kokemuksen perustekijöiden muodostamasta jatkuvasti muuttuvasta virrasta, emme löydä mitään kiinteää ”minää”. Se, mitä me kutsumme minäksi syntyy aistinelinten, aistimusten kohteiden, tietoisuuden, havaitsemisen ja tuntemisen yhdistelmästä ja rakentuu ainutkertaisena, intentionaalisena vastauksena kulloiseenkin tilanteeseen. Minäydymme siis joka kerta uudestaan ja uudestaan kontaktissamme ulkoiseen ja sisäiseen ympäristöömme. Aina kun syntyy aistikontakti, havaintoja, tunteita ja ehdollistuneita reaktiota myös ”minä” syntyy. Kyse on viiden ilmiöryhmän välisestä psyko-fyysisestä, ehdollistuneesta ja ehdollistavasta konstellaatiosta, jossa meille syntyy ajatus ”minästä”. Kyseessä on siis idea, mielen tuotos. Samaistumalla tähän käsitykseen luomme buddhalaisen ajattelun mukaan elämäämme jatkuvan sisäisen tyytymättömyyden, kärsimyksen tilan (dukkha).
Oikea tietoisuustaito on siis tietoisuuden rakenteiden ja sisältöjen valaisemista niin, että ymmärrämme selkeästi ja kokemusperäisesti, ilman ennakkoluuloja ja egon ”suodatinta”, ehdonvaraisen olemassaolon pysymättömyyden, ilmiöiden keskinäisriippuvuuden ja minättömyyden. Kun älyllinen ymmärryksemme muuttuu meditaatiossa ”eksistentiaaliseksi ymmärrykseksi”, kokemuksemme synnyttää usein syvää myötätuntoa ja viisautta olemassaoloamme kohtaan (s. 159).
   Lukuisista eri buddhalaisista koulukunnista Klemola on valinnut yogacara-suuntauksen, kun hän kuvaa tietoisuutemme kerroksellisuutta (s. 166). Tämä neljännellä vuosisadalla Mahāyāna-koulukunnnan sisällä syntynyt filosofinen ”pelkkä mieli”- suuntaus on tunnettu näkemyksestään, jonka mukaan äärimmäinen todellisuus on olennaisesti tajuntaa. Tämä tietoisuuden kahdeksankerroksinen rakennelma on erittäin hyvä malli kuvaamaan, mistä mielen harjoittamisessa on kyse. Jokaisen, joka haluaa vähänkin syvällisemmin harjoittaa tietoisuustaitoa, kannattaisi siihen tutustua. Lyhykäisesti tietoisuuden kerrokset ovat: näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja kosketustietoisuudet, kuudentena aistina mielteitä luova ajatustietoisuus, haluava, ehdollistunut egotietoisuus ja kahdeksantena ns. varastotietoisuus, jota usein kutsutaan myös Buddha-luonnoksi.
Buddhalaisessa retoriikassa tällä viitataan mielemme alkuperäiseen kirkkauteen (vidya), luonnolliseen olemisen tilaan, joka edeltää kaikkea yrittämistä, takertumista ja välttämistä.
Klemola kehottaa meitä tietoisuutta harjoittelemalla ottamaan ikään kuin lampun käteemme ja ryhtymään tutustumaan tähän kahdeksankerroksiseen taloon; valaisemaan sen kerrokset niin että ne tulevat läpikotaisin tutuiksi, ”ymmärryksen valon” valaisemiksi (s.216).
   Kirjansa kolmessa viimeisessä luvussa Timo Klemola käsittelee kielen, valinnanvapauden ja tahtomisen yhteyksiä tietoisuustaidon harjoittamiseen. Ne muistuttavat meitä siitä, miten kieli usein peittää kaiken sen, mikä ei ole kieltä. Sen ja esimerkiksi ns. positiivisen ajattelun avulla voimme jatkaa vankilamme kalustamista ja rakentaa uusia naamioita edellisten päälle, näkemättä koskaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Luku valinnanvapaudesta muistuttaa lukijaa myös siitä, miten minän prosessimalli, joka näkee identiteettimme jatkuvasti muuttuvana tapahtumana, auttaa ymmärtämään, että voimme samanaikaisesti elää sekä vapaan tahtomme että lapsuutemme, aivojemme, yhteiskunnallisten suhteiden määrittämässä todellisuudessa.  Kun tietoisuustaitoa harjoittamalla opimme näkemään toimintamme välittömän syyn, ”karman siemenen”, voimme purkaa reaktiivisuutemme ja toimia menneisyyden teoista vapaana, terveellisten arvojemme mukaan.
   Kirjan viimeisessä luvussa saamme muistutuksen siitä, miten huomiomme suuntaamisen vuoksi kaikki tietoisuuden harjoitukset ovat aina myös tahdon harjoituksia. Samalla harjoitamme kuitenkin myös irtipäästämistä ja äärimmäistä pehmeyttä. Keskeistä on muistaa, että mielen harjoittaminen on vain omaksi itseksi tulemista. Harjoituksessa ei ole kyse psykologisen muutoksen tuottamisesta, siirtymisestä onnettomasta minästä onnelliseen minään. Pikemminkin siirrymme onnettomasta minästä ei-minään. Emme tavoittele jotain lisää, vaan ymmärrämme kokemuksellisesti sen avoimuuden, joka jo olemme. Hyvä elämä ei ole onnen etsintää. Elämän ilo on siinä, että yksinkertaisesti tunnemme sen, mikä on tunnettava ja teemme sen, mikä on tehtävä. Ei itsekkäiden henkilökohtaisten halujen täyttymistä, vaan elämän tarpeiden tyydyttämistä, ei kivun välttämistä, vaan sen myötätuntoista kokemista silloin, kun se on välttämätöntä.

Lopuksi

Buddhan jalo kahdeksanosainen polku sisältää kolmenlaisia osioita: viisaus osioita (pañña), eettisiä osioita (sīla) ja mielen harjoittamiseen liittyviä osioita (samādhi). Vaikuttava harjoittaminen sisältää kaikki nämä aspektit. Ilman niiden välistä vuorovaikutusta esimerkiksi tietoisuustaito (sati)
jää pelkäksi ulkokohtaiseksi tekniikaksi. Viisausosio ”oikea ymmärtäminen” sisältää kolme erilasta ”viisautta”. Ensimmäinen (suta-mayā pañña) syntyy kun kuulemme tai luemme jotain viisasta.
Tämä vastaanotettu viisaus auttaa meitä saamaan oikean suunnan harjoittamisellemme. Se ei kuitenkaan kykene vapauttamaan meitä, sillä kyse on lainatusta viisaudesta. Hyväksymme sen ehkäpä sokeasti kuvittelemalla, että se johtaa meidät autuuteen tai jos emme hyväksy, kuvittelemme elämämme muuttuvan entistä synkemmäksi. Tämä ei ole omaa viisauttamme. Vastaanotetun viisauden tulisi johtaa meidät seuraavaan vaiheeseen: älylliseen ymmärrykseen (cintā-mayā-pañña. Tutkimme nyt rationaalisesti, mitä olemme kuulleet tai lukeneet. Mikäli se on mielestämme loogista, käytännöllistä tai hyödyllistä, hyväksymme sen. Tällainen rationaalinen ymmärrys on tärkeää, mutta se voi olla myös haitallista, mikäli päädymme vain siihen. Kehitämme silloin vain intellektuaalista tietoamme ja voimme pitää itseämme hyvinkin viisaina. Se, mitä opimme,  palvelee kuitenkin vain egoamme; olemme kaukana todellisesta vapautumisesta.
   Älyllisen viisauden tulisi johtaa meidät seuraavaan vaiheeseen; viisauteen, joka kehittyy  kokemuksemme kautta (bhāvanā-mayā pañña). Nyt olemme kosketuksissa todelliseen viisauteen. Vastaanotettu ja älyllisesti omaksuttu viisaus on hyödyllistä, mikäli se innostaa ja ohjaa meitä ottamaan tämän askeleen. Vain kokemuksellinen, sydämen viisaus voi vapauttaa meidät vankilastamme ja herättää meidät – käyttääkseni Klemolan termiä – ”laajennettuun hyvinvointiin”.
Buddhalainen termi tälle on nibbāna. Silloin oivallamme, että se, mitä etsimme on se, mikä etsii. Se, mitä olemme aina kaivanneet, on se, mitä olemme aina olleet.
   Timo Klemolan kirja Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito on ainutlaatuinen: se asettaa selkeällä tavalla tietoisuustaidon sille kuuluvaan yhteyteen. Se sisältää mielestäni ”oikean ymmärtämisen” kaikki askeleet. Olkoon niin, että tämä kirja auttaisi monia etsiviä ihmisiä kulkemaan omalla polullaan suotuisasti siihen, mikä on niin kuin se on ja vapautumaan kärsimyksestään!

Kirjallisuus
Anālayo, Satipatthāna The Direct Path to Realization. Windhorse Publications, Cambridge, 2003.
Klemola, Timo, Karate-Do. Otava, Helsinki 1988.
Klemola, Timo, Taiji liikettä hiljaisuudessa- hiljaisuutta liikeessä. Otava, Helsinki 1989.
Klemola, Timo, Liikunta tienä kohti varsinaista itseä – liikunnan projektien fenomenologinen
                          tarkastelu. Tampereen Yliopisto, Tampere 1994.
Klemola, Timo, Ruumis liikkuu- liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan
                          projekteista. Tampereen Yliopisto, Tampere 1998.
Klemola, Timo, Taidon filosofia – filosofian taito. Tampere University Press, Tampere 2004.
Klemola, Timo, Asahi tietoisen liikkeen taito. Docendo, Jyväskylä, 2014.
The Middle Lenght Discourses of the Buddha. Original translation by Bhikkhu Nānamoli,
                          Translation edited and Revised by Bhikkhu Bodhi, Forth Edition,
                          Wisdom Publications, Boston, 2009.

<< paluu